nämä päivät on lyhyitä,lyhyemmiksi käyvät, silti tai juuri siksi tunnen että jokin kasvaa.

Yhtäkkiä kaikki oli selvää. Hetken ajan. Pyöräilin kesäyössä ja itkin onnesta, mieleni synkronisoiduttua universumin kanssa samaan tahtiin. Tämä tahti on seesteinen ja levollinen, miksei olisi? Se oli sitä silloin, ehkä viime yönäkin. Kuitenkin tänään  mieleni vetää pirunpolkkaa ja tanssii yli kiskojen sinne mihin se haluaisi kuulua, mutta ei ikinä saa jäädä.

Eräänä viikonloppuna humalaiset ihmiset valuivat suurina pisaroina pitkin katuja mutkitellen ja täyttäen kaikki kaaosteorian vaatimukset. Vaikka eihän sillä mitään sääntöjä ole, koska koska mitä vain voi tapahtua milloin vain. Tämä mielessäni olen kymmenen vuotta odottanut meteoriittisateita öisin ja epäillyt kaduilla tapaamiani vastaantulijoita ja pelännyt hukkuvani aavikolle.

Tänään tajusin, että pitää nousta ylös ja tehdä. Nousin ylös, keitin kahvit, tein työt ja lepäsin hetken laakereillani. Luin surullisen sarjakuvakirjan, jonka löysin kirjakaupasta 1,5 eurolla. Olisin voinut maksaa siitä enemmänkin, niin hyvä se oli. Löysin myös suuren venäläisen vallankumouksellisen elämäkerran ja kirjan nostradamuksen ennustuksista. Tämä päivä oli hieman liian hyvä ollakseen totta, onneksi ei liian hyvä, koska sitten pitäisi taas pelätä milloin se kostautuu.