Tulin sunnuntaina 12 tunnin työkeikalta ja vaikka olin rättipoikki ja pyörätuolikunnossa, oli pakko lähteä ulos sateen pieksettäväksi, koska ulkona oli niin maaginen ilma. Olen jo vuosia pitänyt hurjasti yökuvauksesta, varsinkin kaupungissa sateen jälkeen, kun vesilätäköt luovat valomaalauksia asfalttiin. Oli kuinka tekotaiteellista tahansa, se on minun sielunmaisemani.
After rough day at work, when I arrived home at night, I had to go out for a photo shoot. I've always loved rainy nights of autumn, when lights on wet streets makes city looking magical. You can call it clichée, but it's my favourite urban scenery.
Tällä viikolla olen joka päivä nukkunut onnellisesti pommiin, pitänyt pari vapaapäivää ja käynyt seepratissi-teemasynttäreillä (joissa oli maailman hienoin tissikakku!) ja pitänyt ylläni ihanan kamalaa tekoturkistakkiani jota kaikki haluavat silittää. Ja tänään alkoikin loma, voi tätä onnea.
Tänä aamuna heräsin hirveään kipuun. Se alkoi jo eilen ja pelkäsin että joudun johonkin leikkaukseen. Itkin ja pelkäsin. Nuuskin ja tein johtopäätöksiä ja aika monta googlediagnoosia. Meinasin jo mennä päivystykseen kun makasin olohuoneen lattialla ja soitin itkunsekaista puhelua äidilleni. Kuitenkin päivystyksestä annettiin ohjeeksi ottaa painkilleriä ääntä kohti ja seurata tilannetta pari tuntia. Otin tunnin tirsat ja päätin sitten lähteä keskustaan, koska maalauksen päättötyö ei valmistu itsekseen. Se oli hyvä päätös.
Kevään koittaessa sitä huomaa, kuinka joka paikassa on pölyä ja likaa (kts. 2. kuva). Minulle sillä ei ole väliä, koska mieleni on kirkkaampi ja puhtaampi kuin pitkään aikaan. Pian on niin lämmintä että voin lopettaa bussilla kulkemisen ja hypätä taas uskollisen pinkin mummopyöräni selkään! Rinnassani taitaa olla nyt juurikin sitä kuuluisaa kevättä.
Talossamme eletään nyt muutenkin mielenkiintoisia aikoja! Ensi viikon lopulla tai sitä seuraavan viikon alulla meidän koiramme pitäisi pyöräyttää maailmaan muutama pikkuinen karvaturpa, jos hyvin käy. Koko perhe on aivan innosta ja onnesta sekaisin. Saa nähdä miten pentujen hoito luonnistuu, kun olemme tässä ruljanssissa ensimmäistä kertaa.
Viime viikonloppu ja tämä viikko ovat menneet suloisessa sumussa. Viikonlopun aloitin jo maanantaina.
Käytin muutaman päivän asioiden unohtamiseen, muistamiseen ja arkistoimiseen. Nyt asiat ovat toistaiseksi järjestyksessä.. Löysin lipastonlaatikosta 12 muistikirjaa, joihin kirjoittelin ja piirtelin ala-asteikäisenä. Oli mielenkiintoista tutustua uudestaan nuoreen minääni, ehkä jopa opin jotain uutta itsestäni. Sain myös vihdoinkin siivottua huoneeni, ja nyt se on asuttavan näköinen. Pistän siitä ehkä huomenna kuvia.
Sen lisäksi olen juhlistellut pikkujouluja, pelannut hassuja seurapelejä, katsonut monta hyvää elokuvaa, herkutellut vähän liikaa ja kuunnellut hiljaisuuden rikkovaa pakkasen pauketta ja koittanut bongata revontulia. Niitä en nähnyt, mutta näin kauniin ruosteenpunaisen kuun. Nyt tiedä mitä Pelle Miljoona tarkoitti, kun lauloi "Kuu on kuulemma ruosteenpunainen, ja niin surullinen. Mä en usko mitään ennen kuin nään omilla silmilläin"
Otin nämä kuvat köyhän miehen makro-tekniikalla, eli pistin kaksi objektiiviä peräkkäin ja eikun räiskimään. Tuli ihan jännä lopputulos, tässä on nyt vain pieni pintaraapaisu siitä kuvamäärästä, minkä innostuin läiskimään.
Päivän inspiraatiolähteet: Frida Kahlo, tekokukat, sisäelinkuvat (kuten kuvataidekouluni opettaja kauniisti kutsuu niitä tietynlaisia makrokuvia), ranskalainen coldwave ja elokuvien femme fatalet.
Kirjoitan tätä postausta ystäväni lahjoittama upea kirpputorilöyty, musta tekoturkispörrötakki päälläni. Tämä päällä tunnen itseni pikkuriikkisen kohtalokkaaksi ja ihkaoikeaksi naishenkilöksi, EIKÄ MUUTEN PALELE ENÄÄ IKINÄ. Hykertelen pienesti mielessäni, kun mietin kenelle tämä aarre joskus aikanaan on kuulunut.
Ruth - Polaroid Roman Photo
Kuulin tämän biisin toissayönä ja se jätti lähtemättömän vaikutuksen. Halusin tietää, mitä kappaleessa lauletaan, käänsin lyriikat suomeksi ja sen jälkeen tykästyin siihen vieläkin enemmän. Älkää syyttäkö mua, jos joissakin lauseissa on pieniä käännösvirheitä, olen huono ranskassa, vaikka käytinkin sanakirjaa apuna.
polaroid kuvaromaani, rakastetut tunteelliset salamat. humanoidi, tuntematon. mahdotonta rakkautta ja melodraamaa.
vaikuttava filmi, lohduton pieni kupla minä en ole tarpeeksi vanha ollakseni viisas kuin kuva , vahinko , vahinko vahinko.
Sinä tiedät että olen niin herkkä, valossa ja saavuttamattomissa. zoomin edessä vaaleanpunainen suodatin jos haluat, jos haluat että minä poseeraan
kolme pientä kierrosta verkkokalvoissa unettomaan intiimiin yöhön mutta se olet sinä, joka asettelee sanat kupliin, unissakävelijä.
Tässä on kuvia yhdeltä kauniilta syysillalta kun olin haljeta onnellisuudesta.
Olen huomannut että inhoan ottaa kuvia ihmisistä. Tavallaan. On mahdotonta saada luonnollista ja aitoa kuvaa, jos kuvauksen kohteet tietävät olevansa kuvattavina. Kaikki katsovat aina suoraan kameraan karmiva tekohymy kasvoillaan. Kaikista pahimpia ovat "kännikuvat". Ihmiset sulloutuvat isoon läjään päästäkseen kaikki samaan kuvaan, ja ottavat järkyttävän alkoholinsekaisen hymyn a.ka irvistyksen. Sen lisäksi omaa alkoholijuomaa pitää esittää suurieleisesti, ettei jää pienintäkään epäilystä mitä sen illan viettoon kuuluu.
Sen takia kuvaan useimmiten luontoa ja eläimiä.
I really hate photographing people. They cannot be filmed just the way they are, because no one acts normal when they are in front of a camera. But how can you say about e.g a streetlight or a building, that it's faking. Actually, maybe them can also fake: human has built them to look like something, to represent something to hide the deficiency of their poor lifes.
Nick Cave and the Bad Seeds - Sunday's slave (my favourite sunday song)
Scandinavian Music Group - Ruotsiin ja takaisin (my new favorite song, I've been listening this song 2 days nonstop!)
Huomasin yksi päivä, että kun ylioppilaskirjoitukset loppuivat tältä syksyltä, mun elämästä on tullut noin viisi kertaa onnellisempaa. On aikaa istahtaa alas, maalata koko ilta jos siltä tuntuu. Kahvitella monta tuntia ystävien kanssa, joiden näkeminen on viime aikoina jäänyt vähemmälle. Tanssia aamun asti ja juoda ehkä pari drinkkiä liikaa. Tuntuu että arkena on enemmän aikaa myös siksi, ettei minun tarvitse enää katsoa televisiotakaan, koska lempisarjani 70's show ei tule enää tv:stä.
Tajusin myös päässeeni kokonaan yli menneisyydestäni. Kaikki paska mitä joskus on tapahtunut, on nyt totaalisesti käsitelty ja unohdettu. Mulla on sellainen olo kuin olisin uudestaansyntynyt ja aloittanut kaiken uudelleen puhtaalta pöydältä. Vaikka oikeasti mikään ei ole radikaalisti muuttunut. Paitsi ehkä jossain määrin sieluntila, seura ja vapaa-ajan määrä. Ehkä tää on sitä paljon puhuttua aikuistumista. Tai ehkä tää on sitä että olen pienesti ihastunut enkä jaksa ottaa stressiä enää yhtään mistään. Paitsi töistä joita mun harteille onkasaantunut viime aikoina a i v a n liikaa.
Toissapäivänä meidän koulun abeilla oli 80-lukuteemapäivä! Meidän koristeluporukka oli tehnyt tuntikaupalla töitä että koulusta saatiin upean näköinen, ja oli se kyllä kaiken vaivan arvoista. Illemmalla lähdettiin Onnelaan jatkoille. Olisin skipannut sen baarin jatkot ilman muuta, mutta kun oli ilmainen sisäänpääsy ja narikka, ja juomat puoleen hintaan. Oli mielettömän hauskaa krebailla vähän erilaisessa seurassa vähän erilaisen musiikiin (kasariklassikoiden) tahtiin. Voisin pistää siitä jotain kuvia sitten ehkä ensi viikon puolella. Tykkäsin ku sai kerranki pukeutua oudosti ja käyttää mun ihanaa tekonahkavyölaukkua ilman että sai osakseen outoja katseita ku melkeen kaikki tiesi että on teemapäivä :--(
Mutta pidemmittä puheitta: tässä on kuvia kiasmasta.
Toissayönä heräsin keskellä yötä ja tajusin että elämä on syntymästä toipumista, nuoruudesta selviämistä ja kuolemaan valmistautumista. Aika raadollista.
Sitte vielä ote viikonlopun soundtrackista: (en tiedä voiko näitä kuunnella johtuen mun hienosta asettelusta mutta yrittäkää!)
Oli muuten upea fiilis, kun melkeen 100 abia tanssi thrilleriä koulun aulassa perjantaina koulussa, ja myöhemmin Onnelassa uudestaan.
Kävin toissa viikonloppuna Iniksen kanssa Suomineidon alapäässä (read as helsingissä) pyörähtämässä. Meidän oli tarkoitus mennä katselemaan Placebon keikkaa. Oikeasti mulla ei olisi ollut saumaa lähteä reissuun, seuraavana maanantaina oli ranskan kirjoitukset joten eipäs tullut opiskeltua. Mutta eipäs sen puoleen päästy Placeboakaan katselemaan, se peruttiin puolisen tuntia ennen shown alkua.
Aluksi vähän harmitti, mutta haettiin Viinarin kanssa kaupasta vähän mietoa keskiolutta ja kehiteltiin illan plääniksi Circuksessa järjestetyt Rottafestit. Pääsylippu ja narikka olivat kalliit, kalja kallista ja pahaa (puhumattakaan siitä ,miten kauan sitä joutui jonottamaan!) mutta Notkean Rotan superenerginen keikka ja pari SMC hoodratsien vetämää viisua pelasti koko illan!
SINÄ OLET KAKKAPYLLY
ostin mahdollisesti maailman hienoimman kangaskassin levykauppa äxästä. Mun paskan huumorintajun tuntien ei ole yllätys, että olen halunnut tuota kyseistä asustetta jo melko kauan. Tän ja yhden UFFilta sikakalliilla lunastetun samettipaidan ja trasher-arskojen lisäksi mun materiahankinnat rajoittuivat täydellisen viininpunaisiin vakosamettihousuihin, jollaisia olen koittanut metsästää kissojen,koirien ja karttojen kanssa puolisen vuotta!
fotogeneettinen tervakeuhkomatkatoverini Inari, jonka esteettinen röökaaminen vei reissun aikana suuren tilakapasiteetin muistikortiltani.
Voin kertoa että kuumotti nähdä noin monta siivekästä olemassa olemassa noin pienessä tilassa noin nälkäisinä ja lihanhimoisina... e-en tosiaankaan kammoksu lintuja. En ainakaan puluja. En ainakaan myönnä.
Seuraavana päivänä kierreltiin vähän kylttyyrisiä köhteitä niinku Kiasmaa. Ajattelin pistää huomenna kuvamateriaalia Kiasman seikkailulta, koska muuten tää postaus olisi noin kilometrin mittainen enkä edes itse jaksaisi skrollata sitä läpi.
Palasimme rolloon yöjunassa, ja koska menimme fiksuina tyttöinä ostamaan junaliput hyvissä ajoin eli noin 10 minuuttia ennen junan lähtöä, meidän oli pakko ostaa lemmikkivaunupaikat. Voin kertoa että siellä vaunussa ei pahemmin sinä yönä nukuttu.
Asiaan saattoi vaikuttaa laatikollinen pieniä vihaisia perhoskoiria jotka räksyttivät lähes joka pysähdyspaikalla, ja se ettei lemmikkivaunun penkkejä saa ala-asentoon.
Joka tapauksessa selvisimme suhteellisen elossa kotiin. Parin viikon päästä syyslomalla etelä kutsuu taas! huh-huh.
Tulin sunnuntaina 12 tunnin työkeikalta ja vaikka olin rättipoikki ja pyörätuolikunnossa, oli pakko lähteä ulos sateen pieksettäväksi, koska ulkona oli niin maaginen ilma. Olen jo vuosia pitänyt hurjasti yökuvauksesta, varsinkin kaupungissa sateen jälkeen, kun vesilätäköt luovat valomaalauksia asfalttiin. Oli kuinka tekotaiteellista tahansa, se on minun sielunmaisemani.
