Vaihdoin lennosta englantiin, kun erään viinintäyteisen sosiaalisen illan jälkeen englanti oli tarttunut kielenkantoihin sarjakuvia tehdessäni.
Alkuajat täällä Englannissa olivat mulle tosi vaikeat. Vaikka mulla oli asuntolassa tuttuja, ei meidän kemiat kohdanneet niin täysillä, että oltaisiin ystävystytty. Koulua on vain parina päivänä viikossa ja silloinkin me tehdään vaan itsekseen hommia eikä varsinaista opetusta ole. Valvoin monet yöt kun tietyt asiat painoi mieltä, ja univajeista johtuen olin päivisin hermoraunio zombie ja ystävystyminen paikallisten kanssa siitä johtuen haastavaa. Aloin jossain vaiheessa miettiä, oliko tänne tulo virhe. Eräänä aamuna kuitenkin heräsin, ja kaikki loksahti jotenkin paikoilleen ja kotiutuminen alkoi.
Miten kauas pitää mennä että voi itsensä kohdata. Miten kauas pitää karata että voi taakseen katsoa. Vieraat kasvot ei tuomitse, mutta ne ei myöskään puhu.
Kaikki päivät yksin kotona, olkoonkin vain ulkomailla, saa masentumaan. Mulla piti olla tosi kiireistä sosiaalisissa piireissä. Mulla piti olla hassua kämppiselämää. Luulin että mun kämppikset on tosi tylsiä mutta ei ne oo, ne kai vaan hengailee keskenään. Miten voi sanoa kiinaksi että tykkäättekö tekin käydä keskiyöllä sadetakki päällä tupakalla autiolla pihalla seurana mukillinen maustamatonta keitettyä vettä kun tee on loppu? Mietittekö te koskaan että jos olisitteko kukkia, niin mitä kukkia olisitte ja kuka teidät saisi poimia?
No comments:
Post a Comment